Reppu ja reissumies

Tässä Jeesuksen sanonnassa on ilmaistu se, että ihmisen pitäisi olla se mikä hän on todellisuudessa, sisäisesti. Olemisesta tässäkin on puhe, mutta jos tarkastelee itseään, niin eihän sitä vielä osaa olla mitä oikeasti on. Kyllähän kuulee hienosti sanottavan, filosofoitavan siitä, kuinka ihminen voisi nyt olla täydellinen. Moniko näistä puhujista kuitenkaan osaa jokapäiväisessä elämässään pitää vuorisaarnan ohjeet, sillä niissähän on ilmaistu se, mitä todellinen oleminen on. Jos tullaan sieltä teorioista käytännön elämään, niin kyllähän ihminen joutuu opettelemaan sen mitä oleminen on – toisin sanoen luopumaan kaikesta siitä, mikä ei kuulu täydellisten elämään.

Alkukristityillä oli mielenkiintoinen jaotus siitä, kuinka ihminen oppi elämään Kristus-elämää. He jakoivat tien eri asteisiin, joista ensimmäinen oli katekumeeni eli pyrkijä, kuuntelija. Sitten tuli pistis-aste eli uskollinen ja viimeisenä teleios eli täydellisen aste. Nykyisin ihmiset, jotka liittyvät teosofisiin tai teosofishenkisiin liikkeisiin ovat yleensä jo katekumeeni- tai pistis-asteessa. Sillä pyrkijänä ihminen vielä puhdistaa lähinnä ajatuselämäänsä, maailmankuvaansa ja oppii mm näkemään, että kaikki uskonnot ovat samanarvoisia. Ihmisestä tulee älyllisesti suvaitsevainen eri näkemyksiä kohtaan. Kun taas uskollisen asteessa ihminen vakuuttuu: Näin se on, tämä on minun tieni. Se on ihmiselle hänen Damaskos-kokemuksensa, varmaankaan se useimmiten ei ole niin voimakas kuin Paavalilla aikoinaan, vaan saattaa olla hänen korkeamman järkensä herääminen. Ruusuristiläisenä totuudenetsijänä pidän luonnollisena, että ihminen tällä tiellä valitsee Jeesus Kristuksen ja vuorisaarnan ohjeiden seuraamisen. Jos ihminen on tehnyt lupauksen sisäiselle itselleen, että tahtoo yrittää toteuttaa armahtavaisuuden ja rakkauden lakia elämässään, vaikka näkee vielä ihmisenä olevansa varsin puutteellinen, silloin antaa elämälle ikään kuin luvan koetella, onko tosissaan, pysyykö uskollisena. Vaikka ympäristö ja ystävät kääntyisivät vastaan, tai ilmaantuu sisäisiä vaikeuksia, pitäisi olla kiitollinen, sillä ne vahvistavat ihmistä ja osoittavat ne heikkoudet, jotka on voitettava kyetäkseen olemaan täydellinen. Aina kannattaisi muistaa tehdä työtä teosofian puolesta, vaikka olisi vaikeuksia omassa elämässä, sillä epäitsekkäällä työllä näyttää olevan parantava, siunaava vaikutus. Uskollisen asteessa ihminen kyllä huomaa, ettei hän omin voimin pysty itseään voittamaan, toisin sanoen pitämään Jeesuksen käskyjä. Ja että on välttämätöntä aloittaa päivittäiset vuorisaarnan ohjeiden mietiskelyt, jotta kykenisi vähitellen pitämään käskyt. Vasta silloin ihminen itse asiassa on päättänyt tulla täydelliseksi. Tässä vaiheessa ihminen vetoaa sisäiseen Itseensä, Isäänsä ja on päättänyt lopullisesti luopua eläimestä itsessään, sen himoista ja haluista – olkoonkin se vaikka kuinka kesy kotieläin tahansa. Luopua myös siitä suuremmasta pahasta: omasta itsekkyydestä ja ylpeydestä. Tällä tiellä oppii porautumaan syvälle omaan sieluunsa. Siellä on nähtävissä oikeuden vaatimus, joka pohjimmiltaan on itsekästä, joka on luonnollista silloin, kun alistutaan vielä karmaan eikä uskalleta nousta ihmiseksi, joka täysin tietoisesti kääntää toisen poskensa vaatimatta itselleen oikeutta, hyväksyen kohdalleen osuvan kärsimyksen ja pilkan, pitäen niitäkin vain mahdollisuutena puhaltaa rakkauden liekki voimakkaampaan paloon, tahtoen aina hyvää kaikille erotuksetta.

Kirjaesittelyssä: Lauri Rauhalan Humanistinen psykologia.  Yliopistopaino 1993

Ei liene elämässä enää pelkkä renki

hän ken tietää, ett’ ihminen ruumis on,

sielu ja henki.

Tämänlaisia säkeniä tulvahti mieleeni suljettuani Lauri Rauhalan Humanistinen psykologia –teoksen sinipunervat kannet rutistettuani viimeisestäkin esseestä sen sisältämän kultajyväsen. Silkkihansikkain teki mieleni kirjaa käsitellä, niin hienosti kirjan esseet psykologian olemusta pohdiskelevat. Tieteellisyydestä ei ole tingitty, mutta maijameikäläinenkin on huomioitu selittämällä selkokielisesti käytetty ammattiterminologia.

Kirja tuulettaa ihmistieteitä nykymaailmanaikaan! Ja totuudenetsijälle juuri sopivalla tavalla! Kirja esittää, mitä suorastaan traagisia seurauksia ihmiskunnalle on ollut siitä, että tiede on ihmisen pirstaloinut fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti, poliittisesti jne., ja sitten ihmetellään miksi rakennelma ei toimi. Onnettomuudeksi tieteen malli lopulta tuli kopioiduksi myös psykologiaan: aivot ovat kone, joka ärsykkeiden perusteella ohjaa elinprosesseja sinne ja tänne. Ja miten tästä pirstaloimisesta lääketieteen saralla on kehittynyt ilmiö nimeltä medikalisaatio, pilleri löytyy jokikiseen ongelmaan. Sielu ja henki ihmisessä on sekoitettu perusteellisesti, mikä on johtanut siihen, että ihmispolon sieluparka yritetään pillereiden, aineiden voimalla ja vaikutuksesta rutistaa johonkin tilastollisesti keskiarvolliseen muottiin: terve.

Harmittavaista tieteen kannalta on tosiasia, että ihminen on yksilö, omien merkityssisältöjensä maailmassa elävä kokonaisuus. Ja kun on käynyt niin, että nämä merkityssisällöt eivät ole onnistuneet muotoutumaan kovinkaan positiivisiksi, tulisi niitä merkityssisältöjä lääkitä, vaikuttaa niihin, eikä suinkaan leimata yksilön mieltä ’sairaaksi’. Teoksessaan Rauhala voimallisesti perustelee, miten mieli ei edes voi olla ’terve’ tai ’sairas’. Mieli vain on. Merkitykset mieleen rakentuvat sosiaalisesta ympäristöstä, kasvatuksesta, elämänkokemuksista, mitä mielen sisältöjä yksilö loputtomasta tarjonnasta valitsee ja työstää. Jos merkityssisällöt ovat myrkyttyneet, parannettava olisi kokemuksen lähde, tai sitten yksilölle pitää antaa käteen kunnon työkalut, jotta positiivisia, hyviä, kauniita, mieltä rauhoittavia, rentouttavia, onnellisia, autuaita merkityssisältöjä voitaisiin saada työstetyksi mielen vainiolle.

Jumala on eikä kuitenkaan, asia riippuu siitä, mikä merkitys sanalla yksilölle on. Maailmankaikkeus noudattaa tieteellisen ajattelunkin mukaan jotakin järjellistä systeemiä, josta ihminen on osa. Kun ihminen kysyy: ”Kuka minä olen?”, on se yksilön kannalta maailman tärkein kysymys. Ajattelijat, hengenmiehet ja filosofit kautta vuosituhanten ovat tähän kysymykseen pohtineet ratkaisua, maailmaa valistaneet, mutta kysymys on sen luontoinen, että lopulta jokaisen yksilön syvällä sisimmässä itsessään on siihen vastattava, tunnettava oman ihmisyytensä luonne sisässään, tiedettävä. Apua tarjoavat idän ja lännen filosofiat, mytologiat ja uskonnolliset järjestelmät, ja skeptikolle pähkinä: voisivatko kaikki nämä ajattelevat, viisaat, tutkivat ihmiset olla väärässä!

Kaikkien niiden oppien mukaan meditaatio on ihmisen tie itseen, kanava tajunnan toiselle puolelle, ylitajuntaan, ihmisen omimmalle alueelle, ihmisen henkisen kokemisen väylälle. Se on itsekasvatuskeino, tie suhteuttaa yksilön merkityskokemusten sisältöjä olemassa olemisen kokonaisuuteen. Meditaatiopsykologiassa ihmistajunnan luontainen viisaus pääsee toteutumaan.

Humanistinen psykologia –teos ravisuttaa raikkaasti ihmistieteiden tunkkaisia menetelmiä penkoa alitajunnan sisältöjä, tonkia harmaata aivomassaa keinoina löytää tie ihmisyyden ytimeen. On korkea aika päästää käsistä alhainen, lakaista behaviorismin bunkkerit ihmistieteen pyhäköistä! Ylitajunta on se potentiaali, johon keskittymällä ihminen avautuu niin ihmiselle itselleen kuin ihmistutkijalle, avautuu kuin lootuskukka, joka pohjamudasta nuppunsa aurinkovoimalla puskee läpi lietteen ja nostaa loistavanvalkean kukkateränsä ihmetellä sen, kellä on silmät.

Lukekaa, Veljet hyvät, hyvää tekevä hyvä kirja!

Ihmistieteitä opiskeli

M. Nurmisto

Juhani Ahonala

Tehtäväkseni on annettu puhua kielen hillitsemisestä – sanojen käytöstä. Tuhannen ja yhden yön tarinoissa kerrotaan taikureista, joilla on hallussaan taikasana, sana, jonka avulla he saavat aikaan merkillisiä asioita. Sen voimalla he saattavat avata lukittujen aarrekammioitten ovia tai pysähdyttää kuohuvan virran juoksun, lakaista taivaan puhtaaksi pilvistä tai ottaa haltuunsa toisen ihmisen tahdon.

Vaikka käytämmekin puhekykyämme päivittäin, emme tule kiinnittäneeksi huomiota sanojen taianomaiseen kykyyn nostaa mieleemme selväpiirteisiä kuvia, sanoja vastaavia kuvia. Sanommekin, että sanat ovat vertauskuvia. Ne ovat symboleja, jotka kätkevät itseensä oman tarkoituksensa, funktionsa ja tuo sanan funktio heijastuu mieleemme vastaavana kuvana. Emme ylipäätänsä voisi ymmärtää mitään puhuttua tai kirjoitettua sanaa, ellei mielemme nostaisi eteemme kuvien jatkuvaa virtaa. Kuunnellessamme puhetta emme juuri huomaa tätä ilmiötä, mutta erillisten sanojen kohdalla voimme sen helposti havaita.

Meidän tarvitsee vain kuulla mainittavan jonkun meille läheisen ihmisen nimi ja hetkessä mieli on nostanut näkyviin hänen tutut piirteensä ja voimme nähdä hänen hymyilevän, liikkuvan tai puhuvan hänelle ominaisella tavalla, voimme tuntea elävänä hänen läheisyytensä aivan kuin hän olisi luonamme. Menneet tapahtumat nousevat sisäisen katseemme eteen ja voimme kokea ne yhä uudelleen yhtä voimakkaasti, yhtä intensiivisesti kuin silloin tapahtumahetkellä – ja kaikki tämä vain yhden sanan voimasta.

On ihmisiä, jotka ammatikseen tutkivat tätä ilmiötä ja perehtyneinä ihmismielen mekanismeihin he kykenevät tarkoin valikoiduin sanoin vaikuttamaan päätöksiimme ja valintoihimme. Nykyisen sähköisen viestinnän, television, aikana he pystyvät sanojen lisäksi tuomaan silmiemme, katseemme eteen myös haluamansa kuvan, kuvan joka lamaannuttaa mielemme kyvyn toimettomaksi ja estää sitä muodostamasta omia kuviaan. Niin he voivat tunkeutua syvälle olemukseemme, ohjailla mielemme haluamaansa suuntaan ja hallita näin tahtoamme ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Joudumme joka päivä tällaisten harkittujen yritysten kohteeksi.

Tiedämme lisäksi, kuinka yksi ainoa sana voi nostaa mielen liikkeeseen, mikä aiheuttaa muutoksia elimistössä. Soluissa tapahtuu silloin nopeita monimutkaisia kemiallisia prosesseja, joiden vaikutuksesta sydämen lyönti tihenee, verenpaine nousee, ihon lämpötila ja kosteus vaihtelevat, silmäterät laajenevat ja kyynelkanavat herkistyvät, kaikki nämä todelliset muutokset mitattavina arvoina vain yhden lausutun sanan voimasta.

Kertomukset taikureista taikasanoineen eivät ehkä ole pelkkiä satuja. Itse asiassa me ihmiset olemme kaikki taikureita ja hallussamme ei ole vain yksi sana vaan koko kielemme rikas ja monipuolinen sanavarasto – ja me käytämme sitä joka päivä, harjoitamme joka päivä sanan magiaa – ja magiaa on mustaa ja valkoista, kuten tiedämme.

Jeesus, joka tunsi sanojen voiman, ihmetytti aikalaisiaan väittämällä, että sanat, lausutut sanat ovat tekoja ja kuuluvat syyn ja seurauksen maailmaan. Hänhän huomautti kuulijoilleen, että jokaisesta turhasta sanasta te tulette kantamaan vastuun.

Hänen aikalaisensa pitivät tekona paremminkin sellaista, joka saa aikaan näkyviä konkreettisia muutoksia ympäristössä. Sanojen aiheuttamia seurauksia on vaikeampi havaita. Sanat häipyvät kuulumattomiin, mutta niiden muodostamat kuvat jäävät elämään, vaikuttamaan jonnekin olemuksemme syvyyksiin metafyysisinä olioina.

Ehkä meillekin teon käsite on joskus hämärä emmekä aina voi mieltää puhettamme, lausumiamme sanoja ja niiden takana olevaa ajatusta teoksi. Näin kuitenkin on: lausutut sanat ovat tekoja ja teoistamme me kannamme vastuun. Sanat ovat syitä, jotka panevat liikkeelle seurauksia. Luulen, että hämmästyisimme, jos voisimme seurata sanojemme matkaa ja niiden vaikutusta ja laajuutta.

Kun juutalaiset väittelivät siitä, mikä ravinto vahingoittaa ihmistä, hämmästytti Jeesus heitä sanomalla, ettei se mikä menee suusta sisään voi vahingoittaa ketään, mutta se mikä tulee suusta ulos vahingoittaa, koska se tulee sydämestä – tällä hän ilmeisestikin tarkoitti sanoja, pahansuopaisia sanoja. Me tiedämme hyvin miten sanalla voidaan sivaltaa, vahingoittaa mieltä, kiinnittää siihen kuvia, jotka pakottavat loukatun itsetunnon etsimään hyvitystä. Sellaisen hyvityksen etsimiseen voi hukkaantua kokonainen ihmiselämä. Se voi muodostua koko luonnetta hallitsevaksi sisällöksi ja asenteiksi ja antaa persoonallisuudelle kehityssuunnan, joka estää henkisen edistymisen. Sanan siveltimellä voimme maalailla kohtalokkaita kuvia, graffitteja, lähimmäisemme sielun julkisivuun.

Mutta me emme ole pelkästään passiivisia sanojen vaikutusten vastaanottajia. Me voimme pukea ajatuksemme sanoiksi ja antaa niille moninkertaisen energian tahtomme ja tunteemme avulla, lähettää ne liikkeelle sydämestämme ja niiden muodostamat rohkaisevat ja lempeät kuvat painuvat syvälle ihmisen olemukseen muodostuen kantavaksi voimaksi hänen elämässään vaikuttaen ratkaisevasti hänen päätöksiinsä ja valintoihinsa, vaikuttaen myös hänen lähellään olevien ihmisten kohtaloihin. Ihminen, joka on jälleensyntyvä ikuisuuden olento, kosmoksen asukas, tulee viemään noiden sanojen seuraukset mukanaan, eikä niiden hyvää tekevä vaikutus milloinkaan lakkaa.

Olen kuullut sanottavan, että senkaltaisten sanojen lausuminen on kosminen teko ja uskon, että se on totta. On myös totta, että voimme elämässämme joutua tilanteisiin, joissa valppautemme herpaantuu, eikä meillä ole käytettävissä mitään taikasanaa, joka pysähdyttäisi mielemme ja tunteittemme kuohuvan virran ja niin tulemme lausuneeksi sanoja, joita emme voi enää saada takaisin, vaikka niin haluaisimme. Sellaisella hetkellä, olisi onnellista, jos muistaisimme, mikä rauha kätkeytyy vaitioloon, ja mikä viisaus sisältyy kielen hillitsemiseen.

Teosofian ohjelma nostaa mieleen kuvan vaikuttavasta, mahtavasta maisemasta. Sen ohjelma kertoo korkeasta moraalista, siveellisestä ja älyllisestä pyrkimyksestä. Siinä puhutaan ihmiskunnan veljeydestä ja sen toteuttamisesta, ihmiskunnan auttamisesta. Siinä sanotaan, että teosofit tutkivat kaikkien aikojen uskonnoissa, mytologioissa, filosofisissa ja tieteellisissä järjestelmissä piilevää jumalviisautta. Tällaisen ohjelman edessä kuka tahansa tuntee kykyjensä riittämättömyyden ja omien mahdollisuuksiensa rajallisuuden.

Mutta voin vakuuttaa teille, ettei meidän välttämättä tarvitse tuntea kaikkina aikoina eläneiden viisaiden ajatuksia ja toistella niitä tai oppia tuntemaan kaikkia mutkikkaita filosofisia järjestelmiä tai nykytieteen viimeisiä saavutuksia voidaksemme osallistua täysipainoisesti tuon vaativan, kosmisia mittoja edustavan ohjelman toteuttamiseen. Se on mitoitettu jokaisen ajattelevan ihmisen kykyjen ja mahdollisuuksien mukaiseksi. Sillä älkäämme vain unohtako, että olemme taikureita, että käytettävissämme on kaikkein vaikuttavin, läpäisykykyisin ja mahtavin voima – sanan luova voima – ja se kulkee aina mukanamme eikä ole sidottu mihinkään paikkaan tai hetkeen.

Eikä meidän tarvitse olla kovin monisanaisia toteuttaessamme noiden kaikkien aikojen viisaiden ajatusta. Muutamilla sanoilla voimme lakaista ahdistavat pilvet ihmismielen taivaalta tai pysähdyttää valloilleen riistäytyneen mielen ja tunteiden virran tai voimme toimia kuin sadun taikuri ja avata lukkiutuneen mielen aarrekammion ovet ja saattaa sen rikkaudet päivänvaloon.

Yksi ainoa sana voi olla riittävä ja sekin voidaan lausua kuiskaten – ja jos voimme nähdä vapautuneen hymyn, iloisen ja onnellisen hymyn nousevan ihmiskasvoille, silloin voimme olla varmat siitä, että olemme toimineet ihmiskunnan hyväksi, toteuttaneet teosofian vaikeaa tehtävää. Olemme tehneet kosmisen teon.

Jouni Marjanen

Eeva Rissanen, Niilo Rissanen, Sylvi Pöyry, Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura r. y. 2009 244 sivua

Kalevalatutkimuksia koostuu pääosin Eeva Rissasen, Niilo Rissasen ja Sylvi Pöyryn 1980-luvulla pitämistä esitelmistä. Kirja on hyvä johdatus Pekka Ervastin Kalevan avaimeen ja muihin Kalevala-aiheisiin kirjoituksiin. Voihan olla että se ajallisesti nykyaikaa lähempänä voi toimia siltana Ervastin kohta sata vuotta vanhaan teokseen. (Vuonna 2016 on juhlavuoden paikka!) Itsekin tutustuin yli 30 vuotta sitten Ervastin Kalevala-tutkimuksiin ensin Uuno Poreen Kalevan arvoitus -kirjan (1973) kautta.

Kalevalatutkimuksia ei ole pelkkää Ervastin ajatusten toistoa. Eeva Rissanen käyttää lähdeteoksina myös Martti Haavion ansiokkaita kirjoja Väinämöinen (1950) ja Suomalainen mytologia (1967), joista hän löytää Ervastin näkemysten tueksi monenlaista aineistoa. Näin käy esimerkiksi maailmanmuna-myytin kohdalla. Muinaisten kansojen maailmanmunamyytti oli elävää uskontoa Karjalassa vielä 1800-luvun alkupuolella. Todisteeksi Rissanen lainaa Jacob Fellmanin, papin ja kansantieteilijän, muistiinpanoa vuodelta 1828. ”Fellman kierteli Vienassa ja kertoo kysyneensä eräältä vanhalta mieheltä, mitä tämä arveli maailman luomisesta. Ukko vastasi: ’Kah, pyhä veli, meillä on sama usko kuin teillä. Kokko lenti pohjosesta, pani munan Väinämöisen polven päälle ja loi siitä maailman. Niinhän tekin uskotte.’ Saattaa kuvitella Fellmanin hämmästyksen, ja hän päivittelikin, kuinka kansan käsitykset olivat kovin vanhoja ja alkuperäisiä.” Samassa luvussa Rissanen sanoo, että Dzyanin kirjan runo on vanhin teksti, jossa maailmanmuna esiintyy. Tämä on ehkä liian rohkeasti sanottu, koska emme tunne Dzyanin kirjan runoja muualta kuin Blavatskyn Salaisesta opista, joka julkaistiin 1888. David Reigle, joka on tutkinut Dzyanin kirjan runojen alkuperää, arvelee, että ne ovat peräisin kadonneesta Mûla-Kâlachakratantrasta. Kâlachakra-kirjallisuus taas syntyi Intiassa noin 1000 jKr. Tietenkin niiden aatteet voivat olla vielä vanhempia, mutta samaa voi sanoa sitten kaikista muistakin kirjoituksista. Luvussa ”Lilith, Loviatar ja Pandora” E. Rissasen aiheena on runo, jota Ervastin teoksissa ei lainkaan käsitellä, nimittäin ”Yhdeksän taudin syntyä” (Kalevalan 45. runo). Tässä hän tukeutuu Haavion Suomalaiseen mytologiaan.

Niilo Rissanen kulkee osin samoja polkuja kuin Eeva Rissanenkin. Luvussa ”Väinämöinen ja Antero Vipunen” hän lausuu helposti unohtuvan totuuden: ”Filosofiset, teologiset maailmanselitykset ja älyllinen metafysiikka eivät yleensä kuulu lainkaan alkuperäisten uskontojen ensi sisältöön.” Suurimpien opettajien silmämääränä on ollut ihmisten henkinen herättäminen. Esim. Buddha yritti tyrkkiä ihmisiä kohti valaistumista. Se vähäinen metafysiikka, mitä hänen puheissaan ilmenee, edustaa usein hänen puhekumppaniensa hindulaista maailmankuvaa. Myöhemmin sitten buddhalaiset oppineet ovat rakentaneet näistä tiedon siruista oppirakennelmia. Vaikka kaikkien teosofisen liikkeen eri haarautumien oppien alkulähteenä on Blavatskyn kirjallinen tuotanto, etenkin Salainen oppi, Blavatsky itse vältti kaikkea dogmaattista aatemuodostelua. Ainoana sellaisena voi pitää hänen pitäytymistään seitsemän prinsiipin aatteeseen.

N. Rissanen toistaa Ervastin lauseen, että Lönnrot oli viimeinen suuri runonlaulaja. Tämähän oli ennenaikaisesti sanottua, sillä Lönnrotin kuoleman jälkeen vaikutti vielä useita suuria epiikan taitajia, sellaisia kuin Miihkali Perttunen ja Jyrki Malinen. Luvussa ”Kalevalan mysteeritietoa” N. Rissanen sanoo: ”Tiedossani ei ole, onko tutkimuksella pystytty selvittämään tarkemmin eri runokokonaisuuksien ajallista ja paikallista alkuperää.” Sille, jota tämä aihe piiri kiinnostaa, kerrottakoon, että Martti Haavion oppilas Matti Kuusi on näitäkin puolia tutkinut. Paikallista alkuperää käsittelee hänen tutkimuksensa Sampo-eepos (1949). Eri runojen ikää hän käsittelee teoksessa Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963).

Kalevalatutkimuksia-kirjan kirjoittajat kiittävät Matti Kuusta siitä, että hän on antanut tunnustusta Ervastin Kalevala-tutkimuksille. Kuusi on sanonut mm: ”Pekka Ervastin intuitio oli usein tarkkanäköistä”. Tämä tarkkanäköisyys on käynyt ilmi muillekin, jotka ovat tutustuneet alkuperäisiin kansanrunoihin, niihin, joiden pohjalta Lönnrot sommitteli Kalevalan.

Luvussa ”Vaakalintu valke’inen” N. Rissanen käsittelee vaakalinnun arvoitusta. Siinä hän viittaa Aimo Turusen kirjaan Kalevalan sanat ja niiden taustat (2. painos, 1981), jonka mukaan vaakalintu on shamaanin apueläin, jonka hahmoon hänen haamusielunsa voi tarpeen tullen pukeutua. Kalevan runojen kannalta tulkinta on varmaan oikea, vaikka etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä (3 R–Ö, 2000) kumoaakin itse sanan selityksen. Kyseisen teoksen mukaan vaakalintu-sanan vaaka voi olla vaa’as-sanan muunnos. Vaa’as taas tarkoittaa kipua, myyttistä tulta tai vettä. Tähän arveluun sopii hyvin Rissasen lainaama Kalevalan säe ”Taop’ on tulinen kokko, vaakalintu valke’inen”. Muita N. Rissasen käsittelemiä aiheita ovat mm. Tulen synty -runo, Päivän poika ja Sampsa Pellervoinen.

Kirjan kolmas kirjoittaja Sylvi Pöyry on edustettuna kolmella esitelmällään. Luvussa ”Pekka Ervast ja Kalevala” on ilmeisen virheellinen tieto: ”On laskettu, että Salaisessa Opissa on eniten lainauksia intialaisesta Purana-eepoksesta ja toiseksi eniten Kalevalasta.” W. Emmette Coleman, joka on asiaa tutkinut, sanoo, että kaksi Salaisessa opissa eniten lainattua teosta ovat H. H. Wilsonin Vishnu Purâna ja Alexander Winchellin World-Life. Kabbala-aiheisista teoksista on myös runsaasti otteita. Arvelen että alkuperäisessä väitteessä onkin puhuttu kabbalasta eikä Kalevalasta.

Samassa luvussa Pöyry sivuaa tärkeätä kysymystä. Ruusuristiläiset ovat toivoneet tieteen edustajien antavan tunnustusta Ervastin Kalevalan avaimelle. Tiedemaailman taholla taas on mielenkiinto tyssännyt siihen, että Ervast käyttää lähdeteoksena Lönnrotin Kalevalaa eikä alkuperäisiä kansanrunomuistiinpanoja, jotka on julkaistu laajana kirjasarjana Suomen Kansan Vanhat Runot. Pöyry kirjoittaa: ”Kaarle Krohnin esittämä kysymys: ’Miksi ei teosofinenkin tutkimus käänny alkuperäisten lähteiden, Suomen kansan vanhojen runojen puoleen?’ ei Ervastille ollut suinkaan vieras. Asiasta oli teosofien keskuudessa keskusteltu. Tutustuminen näihin vanhoihin runoihin, jotka täyttävät kolmekymmentä vankkaa nidettä sekä niiden käyttäminen lähdeaineistona aiheuttivat ja aiheuttavat yhä melkoisia ajallisia ja taloudellisia vaikeuksia.” Tosiasia on kuitenkin, että sinä aikana, kun Ervast kirjoitti Kalevalan avainta (kirja valmistui 1916), ei vielä ollut julkaistu kuin vasta kolme tai neljä osaa Vanhoja Runoja: Vienan runot 1-2 (1908) ja Länsi-Inkerin runot 1 (1915). Länsi-Inkerin runot 2 ilmestyi 1916. Tärkeät Raja- ja Pohjois-Karjalan toisinnot julkaistiin vasta 1929. Yksi syy siihen, että Ervast käytti Kalevalaa tutkimuksensa lähteenä, oli varmaan se että se kuitenkin oli suurelle yleisölle tuttu teos. Teosofisissa looseissakin Kalevala oli kätevämpi opiskelukirja kuin nuo tiiliskiven kokoiset järkäleet, joissa oli parhaimmillaan toistasataa eri versiota samasta runosta. Olisi tarvittu valikoimaa, jossa olisi ollut painettuna mytologian ja okkulttisen tiedon kannalta oleelliset runotoisinnot. Nythän tätä puutetta ei enää ole. Allekirjoittanut on julkaissut 2001 kirjan Suomen kansan jumalrunoja, joka sisältää tärkeimmät myyttiset runot parhaimpien runonlaulajien esittämässä muodossa.

No onko siten Kalevan kertomuksilla ja kansan alkuperäisten runojen tarinoilla oleellista eroa? On. Tässä luettelo joistakin:

– Maailmansyntyrunon toisinnoissa ei esiinny lainkaan Ilmatarta, lintu munii munan Väinämöisen polven päähän.

– Niissä kahdessa lyhyessä muistiinpanossa, joiden pohjalta Lönnrot laati kuvauksen Väinämöisen synnystä, ei Väinämöisen isänä mainita tuulta.

– Kansanrunoissa kerrotaan että Joukahainen lupasi Väinämöiselle puolisoksi sisarensa, mutta ei kerrota mitään sisaren reaktiosta. Ainon itsemurhasta kertova runo ei kuulu Väinämöis-runojen piiriin; niissä ei kosijana ole Väinämöinen.

– Kansanrunoissa ei ole kerrottu, mitä tietoja Väinämöinen Antero Vipuselta sai. Vipusen maailman synnystä kertovan laulun sisältö on Lönnrotin sepittämä.

– Lemminkäisestä ja Sampsasta kertovissa runoissa ei Väinämöinen esiinny.

– Jos kolminaisuutta haluaa alkuperäisistä runoista etsiä, kysymykseen tulee Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukahainen – tässä järjestyksessä.

– Kalevalan lopussa oleva Väinämöisen ennustus ”Annanpas ajan kulua…” on Lönnrotin kynästä.

– Lönnrot on poistanut runoista Väinämöisen jumaluuteen liittyvät viittaukset.

Romuttavatko nämä tiedot Ervastin Kalevala-tulkinnat? Joissain tapauksissa – ehkä vain muodollisesti – toisissa tapauksissa ne jopa tukevat niitä. Jos joku on kiinnostunut, mistä kansanrunosta mikin Kalevan säe on peräisin, hänelle suosittelen Väinö Kaukonen teosta Elias Lönnrotin Kalevalan toinen painos (1956). Uskoisin, että kansanomaisiin runoihin perehtyminen syventää Kalevan avaimen ja Ervastin muiden Kalevaa käsittelevien tekstien ymmärtämistä.

Luvussa ”Kalevalan arvoituksia” Pöyry nostaa erään esiin vähälle huomiolle jääneen ansiokkaan kansanrunoudentutkijan: ”1960-luvulla ilmestyi maassamme kaksi laajaa ja merkittävää mytologian tutkimusta. Kummankin teoksen nimenä on ”Suomalainen mytologia”, mutta niiden tekijät, Iivar Kemppinen ja Martti Haavio eivät tainneet edes olla tietoisia toistensa tutkimuksista, ainakaan he eivät niihin kertaakaan viittaa.” Kyllä he olivat toisistaan tietoisia. Syytä heidän tietämättömyyteensä voi hakea siitä tosiasiasta, että Haavio oli akateemisen kansanrunoudentutkimuksen ykkösmies, kun taas Kemppinen oli epäoikeutetusti tuomittu harhaoppiseksi. Onhan hänen tutkimuksissaan joitakin huonosti perusteltuja päätelmiä, mutta niin on niitä Haaviollakin.

Luvussa ”Sanaksi tullut maailmanjärjestys” Pöyry tuo esiin sitaatin, joka kuvastaa Ruotsin vallan ajan papiston asennetta runolauluihin. Se selittää hyvin sen, miksi kalevalainen runolaulu katosi Länsi-Suomesta aiemmin kuin Karjalasta. ”Runonlaulaja ’runoi’ mainitaan ensimmäisen kerran suomalaisen virsikirjan esipuheessa v. 1580. Jaakko Finno kertoo ihmisten pidoissa ja matkoilla laulavan ajan kuluksi ja iloksi, keskenään kilpaillen jumalattomia, häpeällisiä ja naurettavia virsiä. ’Piru, kaiken riettauden pesä ylösherätti heidän runoi’ansa ja laulajansa ja takoi heidän suuhunsa juuri soveliaita sanoja, niin että äkist ja selpäst wirsiä cocon saidh ja teid’, hän kirjoittaa.”

Luvussa ”Kalevalan arvoituksia” Pöyry kertoo Kalevalan ilmestymisen saamasta vastaanotosta: ”Kalevalan ensimmäinen painos oli vain 500 kappaletta: niistä Lönnrot sai tekijänpalkkioksi 50 kappaletta ja jäljelle jääneiden 450 teoksen loppuunmyyminen kesti lähes 12 vuotta. Sivistyneistömme oli ruotsinkielistä. Maan ainoa suomenkielinen sanomalehti ”Sanansaattaja Wiipurista” julkaisi Kalevalan ilmestymisestä lyhyen, kuivan uutisen, jossa sekä eepoksen että Lönnrotin nimi oli väärin kirjoitettu.”

Ervastin Kalevala-tutkimusten kausi rajoittui Teosofisen Seuran aikaan. Talvella 1910–1911 hän piti ensimmäiset Kalevala-aiheiset luentonsa. 1916 Ervast julkaisi kirjansa Kalevalan avain ”Suomalaista salatiedettä” -sarjan ensimmäisenä kirjana. Sarjan toisena osana Ervast julkaisi 1918 pamfletin Onko Kaleva ”pyhä” kirja? Sarjan kolmas teos oli 1921 Ruusu-Ristin palstoilla julkaistu Ervastin kirjoitussarja ”Väinämöinen”, joka ei varsinaisesti käsittele Kalevalaa. Se on julkaistu myöhemmin pienin muutoksin kirjassa Uudestisyntyvä Suomi (1924). ”Väinämöinen” saattaa muuten perustua vuonna 1918 Teosofisen Seuran kesäkursseilla pidettyihin luentoihin (ks. Pekka Ervast, Toimittajalta, II, s. 65). Kalevalan avaimen kirjoittaminen oli osa itsenäisen aseettoman Suomen synnyttämiseksi tähtäävää työtä. Menettikö Ervast mielenkiintonsa Kalevalaan Suomen itsenäistyessä ja kansalaissodan tapahtumien myötä – vai oliko se Ervastin yleisö, jolta puuttui kiinnostusta?

Anja Kulovesi

“Kuulin alla olevan tarinan Forum Humanumissa Helsingin yliopistolla muutamia vuosia sitten. Kirjailija, ”kiireenkesyttäjä” Anja Kulovesi, joka esitelmänsä sisällä sen kertoi, on ollut oppaana monilla matkoilla Havaijin saarille, ennen muuta alkuperäisimpänä säilyneelle Kau-aille. Anja Kuloveden tässä kertoma tarina on mukaelma havaijilaisesta myyttisestä kertomuksesta, joka on esitetty Pila of Hawaiin kirjassa “The Secrets and Mysteries of Hawaii”. Mauri Lehtovirta

Kauan sitten, aikojen alussa, ennen kuin ajalla oli sen nykyistä merkitystä, oli kuningaskunta nimeltään LeMuria. Siitä on muistoja ympäri maailman tarustojen nimellä Mu. Havaijilaisen legendan mukaan heidän saarensa ovat se, mitä tuosta maanosasta vielä on jäljellä, sen korkeimmat huiput. Jos nykyisin tuntemamme ihmisen historia olisi parin sentin mittainen, Atlantiksen legenda olisi ollut noin kuusi senttiä ennen sitä ja LeMuria vielä aikaisemmin, osin yhtaikaa Atlantiksen kanssa. LeMurian asukkailla oli jatkuva henkinen yhteys Universumin Luojaan. He kuvasivat tätä suhdetta nimittämällä itseään Jumalan lupauksen eli sateenkaaren lapsiksi. Kaikkea elämää ylläpitävää näkymätöntä voimaa kutsuttiin nimellä huna. Tätä voimaa kanavoivia palvelijoita kutsuttiin nimellä kahuna. Tämä aika oli taivas maan päällä. Korkeimman Luojan lapset olivat kuolemattomia, huolettomia ja aina terveitä. Mutta aikoina, jolloin aika sai merkityksen, sateenkaaren lapset alkoivat kadottaa yhteyttään. Se tapahtui heidän leikkiessään auringonlaskun aikaan. Kukaan ei tiedä täsmälleen, kuinka se tapahtui. He alkoivat ottaa leikin liian vakavasti. Jonkin aikaa lapset olivat käyttäneet pimeyttä yrityksenä kuvata ilon vastakohtaa. Tämä oli alussa vain leikki, mutta he alkoivat unohtaa sen ja ottaa sen vakavissaan. Tällä oli hyvin kauaskantoiset seuraukset, vaikka meni vielä jonkin aikaa ennen kuin hyvän ja pahan käsitteet syntyivät.

Lapset jatkoivat leikkejään ymmärtämättä, kuinka hienon hieno on raja viattomuuden ja välinpitämättömyyden välillä. Niinpä eräänä päivänä joku kahuna ei välittänytkään käyttää viisauttaan silloin, kun sitä olisi tarvittu. Jotkut muut matkivat häntä. Joidenkin mielestä tuo oli typerä leikki, eivätkä he olleet huomaavinaan. Myös tuon tosiasian vältteleminen oli osa peliä. Kukaan ei huomannut, että loistava sateenkaari alkoi haalistua heidän yläpuolellaan.

Sateenkaari oli heidän aiempien leikkiensä keskus ja kaikkein elävin osa heidän todellisuuttaan. Sitä myöten oli mahdollista matkata toisiin maailmoihin ja todellisuuksiin. Yön tullen sateenkaari muuttui peilin kaltaiseksi. Tuo taika tuotti suurta ihastusta lapsille. He saattoivat olla yhteydessä esivanhempiinsa, tanssia, kuulla tarinoita ja puhdistautua päivän leikeistään. Yö oli peiliyhteyttä, heidän vahvistamistaan ja yhteytensä muistamista varten. Se palveli myös vastakohtana ja täydentäjänä joskus sokaisevalle päivänvalolle. Yö toi heille aina luottamusta. He tunsivat syvempää rakkautta Luojaansa ja esi-isiään kohtaan, sekä lepoa kuolemattomuuden lohdutuksessa.

Ja sitten eräänä yönä kaikki muuttui. Se alkoi jonkinlaisena levottomuutena, hassuna epämukavana tunteena heidän sisällään. He odottivat yön sateenkaaren ilmestymistä. Yhdennellätoista hetkellä alkoi kuulua hämmentynyttä äännähtelyä, sitten syviä huokauksia heidän katsoessaan ylös taivaalle. Hiljaisuus ja sen jälkeen aivan uudenlainen tunne, joka pyyhkäisi heidän ylitseen: pelko. Se oli melkein kestämätöntä, ja he käpertyivät kiinni toisiinsa. Kuu lipui taivaalle hiljaisesti, mutta sateenkaarta ei enää tullut. He päästelivät surullisia ääniä ja toipuivat epätoivoisesta yöstään seuraavaan aamuun ymmärtäen, että jotenkin he olivat itse aiheuttaneet muutoksen.

Ensimmäistä kertaa he tunsivat pahaa oloa. Jäätävä hiljaisuus laskeutui ja valtasi heidän olemuksensa melkein heidän sielunsa syvyyksiin saakka aaveella, jota he eivät olleet aiemmin kohdanneet. Siitä lähtien tuo tunne on kulkenut hylätyksi tulemisen nimellä. Paratiisissa alkoi uusi leikki, joka perustui yön pimeyden pelkoon. Ensi kertaa lapset sairastuivat. Monilla oli vatsavaivoja. Toiset jatkoivat leikkejä vatsakivuistaan välittämättä, keksien uuden uhrin roolin.

Ne kahunat, jotka olivat aiheuttaneet ongelman tulemalla liian itsekeskeisiksi, teeskentelivät, ettei mitään ollut tapahtunut, vaan heillä oli edelleen yhteys. He kuiskuttelivat puutarhan reunalla ennen leikkien alkua. Näin syntyi merkitys sanalle salaisuus, samoin kuin ensimmäinen “Me olemme parempia kuin muut” klubi. Pieni, tumma pilvi ilmestyi noiden salaisten kohtaamisten yläpuolelle. Pilvi, jonka voi tuntea, mutta jota ei yleensä nähty.

Leikki jatkui valheineen, ja pelot ja erillisyyden tunne kasvoivat yhä suuremmiksi joka yö. Pilvi kahunoiden yllä musteni. Joka kerta, kun heidän leikkitoverinsa pyysivät heiltä apua luullen heillä edelleen olevan yhteyden, kahunat kokivat uudenlaista voiman tunnetta. Se alkoi vaikuttaa heihin huumeen tavoin, sillä he huomasivat pystyvänsä pakottamaan toverinsa tekemään erilaisia asioita. He luulivat sitä voimaksi, mutta todellisuus oli päinvastainen. Vanha viaton sana kilpailu sai uuden merkityksen.

Eräänä yönä kurjuus ja voimien taistelu johti uuden kammottavan sanan, murha, syntyyn. Aamulla osa lapsia lyöttäytyi yhteen heittäen vallanhimoiset kahunat pois paratiisista. Peloista ja niiden kieltämisestä syntyi myöhemmin sana oikeus. Syvästi surullisina toisia loukanneet ja siitä epäillyt poistuivat eri suuntiin aavalle merelle pienissä veneissä, jotka oli alun perin tehty leikkejä varten. Itkien he ajautuivat Tahitille, joka silloin merkitsi yksinäisyyttä tai poissaoloa. He veivät osan viisautta ja tietoa mukanaan. Ympäri maapalloa heitä myöhemmin kutsuttiin näkijöiksi, shamaaneiksi ja terapeuteiksi. Paratiisi sai uuden merkityksen rauhan ja hiljaisuuden tyyssijana. Jäljelle jääneet lapset ajautuivat vuorten huipuille erillisille saarille, joka oli alun perin ollut heidän rakastamansa manner: Mu.

Ennenkin oli ollut myrskyjä, muttei mitään niin valtavaa. Lapset olivat liiaksi pelkonsa hallinnassa ymmärtääkseen, että he itse aiheuttivat myrskyt ja jopa maanjäristykset, käyttämällä uusia sanoja, joilla kielsivät oman yhteytensä ja elämänvoimansa. He unohtivat, että mielenrauha tarkoitti myös rauhaa heidän puutarhassaan. Uskosta tuli muisto heidän jumalyhteydestään ja Jumalasta tuli yhä kaukaisempi ja tuntemattomampi. Heissä syntyi kysymys siitä, oliko tuo heidän aikoinaan tuntemansa rakkauden Jumala nyt vihan Jumala. Siitä lähtien paratiisissa on ollut vain kalpeita sateenkaaria. Ne ovat muistoja menneistä ajoista, eikä niitä voi enää koskettaa.

Aiemmin oli paratiisissa ollut vain yksi sääntö: kohtele toisia niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Sen jälkeen, kun murha oli keksitty, syntyivät uudet pelisäännöt. Niillä kuvattiin asioita, joita ei saanut tehdä. Näin syntyi laki, kiellettyjen asioiden säännöt. He luulivat näin korjaavansa tekemänsä virheen, mutta todellisuudessa he alkoivat leikkiä samaa leikkiä kuin karkotetut lapsetkin. Pelko alkoi peittää heidän iloaan. Ensimmäistä kertaa he alkoivat vanheta ja kuolla. He jatkoivat leikkejään, mutta ne muuttuivat työksi. Työstä alkoi tulla elinehto, josta ei löytynyt iloa. Muisto ilosta, samoin kuin sateenkaaresta haalistui, kunnes niistä oli enää himmeä kipinä jäljellä tarinoissa.

Sana toivo tuli kaikkein voimallisimman sanan ilo tilalle. Ilon, joka oli itsessään merkinnyt yhteyttä. Ilo fyysisellä tasolla kiellettiin. Juuri se oli ollut sateenkaarilasten luovuuden lähde. Se oli heidän jumalyhteytensä. Sen kieltäminen työnsi sen heidän kehossaan heidän napansa alapuolelle ja muutti sen syyllisyydeksi. Leikeistä katosi merkitys. Paratiisi muuttui ajan ja tekemisen vankilaksi samalla kun elämä valui ajan mukana kadoksiin.

Ympäri maailmaa karkotetut sisaret ja veljet korvasivat ikävystymisensä valloittamisleikeillä etsien ikuisesti kadonnutta yhteyttään. Tulevat sukupolvet syntyivät syyllisyyden tunto solumuistissaan. Kaikki koskaan koetut kauheudet jäivät muistiin, ja niitä alettiin jossain kutsua karmaksi. Kahdeksankymmentä prosenttia sateenkaarilapsista kuoli saarten valloittajien mukana levinneisiin sairauksiin. Heidän uskontonsa ja elämäntapansa kiellettiin. Kaksi kahunaa ei saanut tavata eikä keskustella julkisesti. Tämä laki oli vallalla vielä viime vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä. Kielikin muutettiin taitavasti niin, ettei alkuperäinen voima enää kaikuisi sen sanoissa. Pyhä tanssi kiellettiin ja kaikki jäljellä olevat muistot heidän viisaudestaan ja voimallisesta yhteydestään pyrittiin hävittämään.

Viimeiset hyvät kahunat piiloutuivat koodaten laulujensa, tanssiensa ja kielensä salaisuudet löydettäviksi joskus tulevina aikoina uudelleen. Heidän osittainen selvänäköisyytensä ja tarujensa muistot lupasivat joskus Kultaisen Ajan paluuta. Silloin palaisi ilo ja parantava jumalyhteys ja sateenkaari. Tämä tieto kulki yli 800 sukupolvea havaijinkielisenä, eikä sitä ollut koskaan käännetty englanniksi. Samoin heidän sisariensa ja veljiensä tarut ympäri maailmaa kertovat tuon ennustetun ajan koitosta. Monet uskovat, että olemme sen kynnyksellä nyt.